Kuulun siihen porukkaan, joka ei näe mitään syytä laskea äänestysikärajaa. Tämän päivän Hesarissa oli asiasta hyvä nuorisolääkärin kannanotto otsikolla "Äänioikeuden sijaan nuori tarvitsee kasvurauhaa".

Ymmärrän ja tiedostan erittäin hyvin sen, että nuorille on annettava vastuuta ja vaikuttamisen paikkoja. Kansalaistoiminta Suomessa on eräänlaisessa ikäkriisissä, kun yhdistykset ja järjestöt ovat keski-ikäisten tai eläkeikäisten toiminnan varassa. Mutta en ole vakuuttunut siitä, että sallimalla yhä nuoremmille äänestysmahdollisuus, juuri se olisi pelastus vaikuttamiselle ja poliittiseen kiinnostukseen.

Enemmänkin pelkään, että politiikasta tulee yhä suurempaa härdelliä ja eräänlaista sirkusta, koska nuorten ääniä kosiskellaan julkkisehdokkailla. Nuorten elämään kuuluu idolit ja niiden ihailut, sen me jokainen tiedämme omasta nuoruudestamme. Lisäksi me jokainen voimme todeta, että nuoret kypsyvät ja kasvavat hyvin eritahtisesti, joten valtaosa 16-vuotiaista ei ole sen fiksumpia kuin mekään samanikäisinä.

 

Suorastaan pelkään tätä suomalaisen yhteiskunnan suuntaa ihannoida sitä, että lapset yhä varhaisemmin itsenäistyvät ja pärjäävät yksin. Niin kuin se olisi joku kasvamisen ja kypsyminen mittari nykypäivänä. Elokuun alkupuolella toinen iltapäivälehdistä kirjoitti lööppiotsikoin, kuinka erään perheen ekaluokkalainen ei halua mennä koulusta iltapäivähoitoon, vaan tämä poika nimenomaan halusi mennä kotiin yksin. Ja äiti tätä ylpeänä lehtijutussa todisti. Toki jokainen vanhempi on ylpeä lapsensa taidoista ja tiedoista, mutta onko oikeasti ihailtavaa, että 7-vuotias on monta tuntia päivittäin yksin kotona?

 

Olin minäkin ekaluokkalaisena välillä koulupäivän jälkeen yksin: En joka viikko, sen mahdollisti isän vuorotyö. Enkä pitkiä aikoja, sen mahdollisti äidin iltapäivällä päättyvä työpäivä. Mutta minun ekaluokka-aikanani kotona ei ollut tietokonetta, ei internet-yhteyttä, televiosta näkyi vain kolme kanavaa, eikä niistäkään tullut iltapäiväaikaan mitään ohjelmaan.

 

Minä lisäisin nuorisolääkäri Elina Hermansonin tämänpäiväiseen mielipidekirjoitukseen vielä, että myös lapsi tarvitsee lapsuutensa.

 

Tapaus "tasavallan valtaistuin":

Viikon puheenaihe on ollut presidentin valtaoikeudet tai niistä oikeammin nimitysoikeudet. On suorastaan huvittavaa seurata poliitikkojen puheita, hämmästystä ja ihmetystä, siitä, kun presidenttimme käyttää hänelle kuuluvaa oikeutta. Valtaa. 

Jos Tarja Halosen paikalla olisi mies ja jos mies olisi vielä puoluetaustaltaan toisenvärinen kuin presidenttimme sattuu olemaan, näitä kirjoituksia ja mediajuttuja tuskin olisi edes käyty.

Minun mielestäni on luonnollista, että presidentti käyttää hänelle kuuluvaa valtaa. Olisihan meillä hissukka ja tossukka presidentti, jos hän ei osaisi omaa paikkaansa ottaa.

 

Tapaus "uinnin valtaistuin":

Maailman paras uimari on tällä hetkellä yhdysvaltain Michael Phelps. Onhan mies ihan mahdottomassa kunnossa. Ennen olympialaisia hän ilmoitti tavoittelevansa kahdeksaa kultamitalia! Siis mies kertoi koko maailmalle tavoitteensa ääneen. Pidettiin häntä sitten hulluna tai yltiöpäisenä, mutta hän uskalsi sanoa tavoitteensa ääneen. Tänään hän varmisti itselleen sen kisojen kahdeksannen kultamitalinsa.

Mitäpä jos Hanna-Maria Seppälä olisi asettanut tavoitteekseen uinnin olympiamitalin omalta päämatkaltaan? Olisiko hänellä nyt esimerkiksi pronssinen mitali kaulassaan? Hanna-Marian tavoitteenahan oli "vain" finaalipaikka olympia-altaassa. Ja senhän hän saavuttikin.

 

Michael Phelps on monien hyvien ominaisuuksiensa lisäksi mies, huippu-urheilija, joka uskoo ja luottaa itseensä. Näin tekee mies, joka 7. sijaltakin nousee voittajaksi pienimmällä mahdollisella aikamarginaalilla. 

Mitä tekee kovana kilpailijana tunnettu hyppääjätoivomme Tommi Evilä? Hänkin on monta vuotta puhunut ääneen, että hänen päätähtäimensä on Pekingin olympialaisissa. Mutta uskooko ja luottaako mies tarpeeksi itseensä, jos kovaan huippukuntoon viritetty mies teippaa "kaiken varalta henkiseksi tueksi" ponnistusreitensä pituushypyn olympiakarsintaan? Mielestäni on uskomatonta, että uransa kovimmassa kunnossa olevan miehen pitää teipata henkisen kantin takia reisi...

 

Tapaus "kodin valtaistuin":

Eri-ikäisissä uhmavaiheissaan olevat lapsemme  yrittävät välillä kovasti koetella kodin herruutta. Prinsessamme haikailee uhmakkaasti valtikan perään ja kapinahenkinen merirosvo (esikoisemme) yrittää saavuttaa päätösvaltaa rosoisemmin keinoin. Onneksi meiltä vanhemmilta löytyy vielä kärsivällisyyttä (niukin naukin) ja malttia (just ja just) ohjata lapset takaisin tiedon ja taidon valtatielle. ja huomaamattaan lapset ovat taas saaneet annoksen kasvatusta ja käytöskoulutusta.

Eläköön vanhemmuus!

 

Lomani on sitten loppu ja huomenna alkaa se tavallinen arki aamuvarhaisilla herätyksillä, lasten hoitoon viemisillä, työmatkoilla, työkiireillä...Onneksi lomaa jäi vielä syksyn pimeisiin ja pitkiin päiviin tuomaan tarvittavaa taukoa.

 

Viimeisen lomaviikonlopun ohjelmassa oli pieni parisuhdereissu ilman lapsia; kesäteatteria, shoppailua ja häät. 

 

Ja turha kai alkaa luetellakaan, mitä kaikkea lomalla taas jäi tekemättä...

 

Jatkossa kirjoittelen blogiini todennäköisesti ilman kesäloman kepeyttä eli asiaa, vakavaa ja painavaa sellaista, arkipäivän huomioita ja omakohtaisia "tuomioita" :)

 

Jouduin tänään hoitamaan työasian työpaikalla. Lapset pääsivät ensimmäistä kertaa äidin nykyiselle työpaikalle ihailemaan korkean tornitalon 13. kerroksesta avautuvia maisemia. Päivään yhdistettiin myös kesäloman pääkaupunkipäivä. 

 

Kohokohta lapsillemme oli metroajelu Itäkeskuksesta rautatieasemalle. Turussa syntyneet, mutta kaksi vuotta "maalla" Vihdin Ojakkalassa asuneet lapsemme olivat aivan haltioissaan metrosta. He roikkuivat ikkunassa ja tuijottivat pimeyttä tai odottivat ihastuneita seuraavaa metroasemaa. Kaiken kokeneet stadilaiset ikätoverit tuijottivat silmät pyöreinä, mistä meidän lapsemme nyt niin ovat innoissaan. 

 

Esikoisellemme oli tärkeä hetki tavara rautatieaseman kivimiehet. Niitä kun on nähty TV:n mainoksissa ja lehdissä. Päivän kruunasi herkulliset donitsit. Sitäkin ostosreissua oli nimenomaan odotettu Hesaan liittyen.

 

Pieniä iloja ja melkein ilmaisia :)

 

Vaikka en mikään suuri formulafani olekaan, niin kummasti sykähdytti, kun F1-sarjan tämänpäiväisessä palkintojenjakotilaisuudessa nousi salkoon kaksi Suomen lippua ja Maamme-laulu soi. Lisäksi olikin jo vaatimattoman Kovalaisen vuoro voittaa.

 

Pian alkavat Olympialaiset. On todella sääli, että hienoa urheilutapahtumaa varjostaa Kiinan poliittinen tilanne tai oikeammin ihmisoikeusasiat. Olympialiikkeellä on juurensa Antiikin Kreikan historiassa ja toivonkin niiden ihmisoikeusasioista pääpointin nostaneita koko olympialiikkeen vastustajia tutustumaan mielenkiintoiseen historiaan. Urheiltu on "aina". Kilpaileminen kuuluu ihmisluonteeseen. Pekingissä siis urheilijat urheilevat, eivät ole kantaa ottavia poliittisia toimijoita.

 

Toivottavasti saadaan edes yksi mitali. Kun toiveet ovat matalalla, ei tule suuria pettymyksiä :)

Sopii hyvin tähän lomafiilikseen vielä. 

 

Kevyt (mielinen) ja satunnaisesti täydentyvä lomablogi jatkuu viikon verran, jos satun sille päälle, että konetta availen.