Tätä kirjoittaessa YLEn vaalitentissä on parhaillaan puolueemme puheenjohtaja Martti Korhonen yhdessä varapuheenjohtaja Minna Sirnön kanssa tentattavana. En ole aikaisempia vaalitenttejä seurannut, joten en tiedä, millä tavalla poliittiset toimittajat ovat nokkineet muita puolueita. Mutta tämän iltainen vaalitentti ei kyllä oikein meinannut päästä varsinaiseen asiaan eli 2,5 viikon päästä oleviin vaaleihin tai vaaliteemoihin, kun alkuun piti tankata entisen puheenjohtajan edesottamuksia, lähtöä, oloa, eloa ja kaikkea mahdollista.

 

Sen sijaan odotin paljon, kun toimittajat kutsuivat kuvaruutuun Turun mediaopiskelijoiden tekemän insertin Vasemmistoliiton imagosta. No jaa. Siitä pätkästä ei oikein jäänyt käteen mitään. Joten pitäisikö siis ajatella, että noin meidät nähdään? Hiukan sekavana? Hajanaisena? Edeltäjiensä jatkeena? Mediaopiskelijoiden pätkästä jäi päällimmäiseksi oikeastaan mieleen Vasemmistonuoret. Jos tämän vaalitentin inserttipätkän oli tarkoitus kuvata Vasemmistoliiton imagoa, niin sellaisena se ei oikein minulle välittynyt.

 

Minulle Vasemmistoliitto on ihmisläheinen, pienen ja heikomman puolella oleva liike. Minun Vasemmistoliittoni haluaa tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen maailman. Minulle tämä puolue on areena, joka välittää - välittää lapsista, sairaista, aikuisista, köyhistä, työttömistä, työssäkäyvistä, vanhuksista, eläkeläisistä, suomalaisista, maailmasta, ympäristöstä. 

 

Emme kaiketi ole onnistuneet välittämään oikeaa kuvaa itsestämme, kun viikonlopun toisessa iltapäivälehdessä oli gallup, mihin puolueeseen luotetaan lapsiperheiden asioiden ajajana. Siellä oli moni meitä ennen, ja muiden puolueiden kykyyn hoitaa lapsiperheiden asiat kuntoon luotettiin. Puoluevaltuuston puheenjohtaja Katja Syvärinen on viime viikkoina ottanut lukuisat kerrat julkisuudessa kantaa asioihin, jotka mitä suurimmissa määrin ovat lapsiperheiden asioita. Vaaliohjelmassamme otetaan kantaa muun muassa lapsilisään (korotettava), päivähoitoon ja kouluun (molemmissa ryhmäkokoja pienennettävä), työn ja perhe-elämän yhteen sovittamiseen (joustavat työaikajärjestelyt), vanhempainvapaan kehittämiseen (isälle kohdennetut 2 lisäkuukautta).

 

Jos me emme ole onnistuneet profiloitumaan perheiden puolesta puhujana, niin ihmettelen, miten nämä kyseisen lehden gallupiin vastanneet ihmiset ovat nähneet muiden puolueiden pystyvän tähän paremmin. Lapsilisäkorotukset odotuttavat, neuvolatoiminta on vuosi vuodelta heikentynyt, päiväkotien ja koulujen ryhmäkoot ovat liian suuria, opetussuunnitelman uusiminen on vienyt peruskoulun kehitystä huonompaan suuntaan. Ja edelleen nainen / äiti nähdään perheen kotiinjäävänä osapuolena ja lainsäädäntö tukee tätä asennetta, jos ajatellaan, miten vanhempainvapaakauden kustannukset kaatuvat naisen työnantajalle. 

 

Minä toteutan nyt illan järkevimmän tekoni ja siirryn yläkertaan perheen pariin - nukkumaan. Mutta sitä ennen on käytävä ihailemassa suloisena, rauhallisena syvässä unessa nukkuvia lapsia. Miten enkeleiltä he nukkuessaan näyttävätkään...

 

 

Tiedätte varmaan, mikä on päivä mediauutinen? Tai eilenhän se varsinainen uutispäivä oli, kun tätä sähköistä media-aikaa eletään, mutta tänään se "pelleily" jatkui lehdissä. Erityisesti iltapäivä-sellaisissa. En viitsi kirjoittaa asiasta enempää, muuta kuin todeta, että mediaa voi vallata ja hallita näköjään monella tavalla. Ja tässä kyseisessä tapauksessa alkaa jo tuntua siltä, että yksityinen ihminen pyörittää mediaa, vai mitä muuta voi päätellä kymmenien toimittajien paikalla olosta säännöllisesti toistuvissa tiedotustilaisuuksissa.

 

Saisipa muut - tärkeämmätkin asiat samalla lailla palstatilaa. Miltä näyttäisi iltapäivälehtien levikkiluvut, jos lööpeissä kirkuisikin: "Taas tuhansia uusia köyhiä leipäjonoissa". Tai jos päivän uutinen olisi otsikoitu: "Mitä kaikkea voitaisiin tehdä Fortum-optiorahoilla kunnallisessa päivähoidossa?" Entä menisiköhän lehdet kaupaksi, jos lööpissä lukisi: "Miten kansaa onkaan huijattu viimeisen neljän vuoden aikana?"

 

Kuka meidät oikein on opettanut tämän viihteellisen ja keltaisen lööppilehdistön lukijaksi? Miksi me tykkäämme tirkistellä julkkisten ja sellaiseksi havittelevien elämään? Mitä me omaan elämäämme saamme siitä, että toisella menee huonosti tai toinen saa siipeensä rakkaussuhteissa?  

 

Minä haaveilen sellaisesta yhteiskunnallisesta heräämisestä, mitä muualla Euroopassa esiintyy. Esimerkiksi Ranskassa nuoret keskustelevat yhteen kokoontuessaan yhteiskunnallisista asioista ja  epäkohdista. Ilmeisesti ranskalainen koulusysteemi on tämän takana. Meillä Suomessa jotenkin pelätään poliittista leimautumista ja ainakaan nuorena ei kannata omia mielipiteitään kertoa tai ääneen sanoa, ketä äänestäisi tai kannattaisi. Olenko oikeassa, jos sanon, että meillä politiikka koetaan jotenkin elämän erilliseksi saarekkeeksi, jota jotkut harrastavat (poliittisesti aktiiviset siis) ja muu väestö (enemmistö) suhtautuu enemmän tai vähemmän kiusallisesti.

 

Elämä ei ole pelkkää politiikkaa, vaikka elämähän on mitä yhteiskunnallisinta toimintaa! Tähän loppuun ja laskiaisen kunniaksi vielä ystävältäni saamani piristys jaettavaksi teillekin iloksi. Sopii muuten hyvin laskiaisriehaa nostattamaan.

 

 

 

 

 

Viikonloppu meni vaalijutuissa ja laskiaisriehassa. Varsinaiseen äänestyspäivään on tasan kuukausi aikaa. Nyt huomaa, että kansakin alkaa jo lämmetä. Eilen Kirkkonummen torilla syntyi keskustelua monelta kantilta. Toriteltalla kävi suhteellisen vähän nuoria tai lapsiperheitä. Oliskohan eteläisen Suomen hiihtoloman alkaminen vaikuttanut asiaan?

 

Ikäihmiset ottivat kyllä puheeksi nuorten asiat. Eräskin rouva totesi itse tulevansa toimeen pienelläkin eläkkeellään, mutta hän ihmetteli, miten nuoret saavat elämän perustan kuntoon, kun töitä on vain pätkissä ja asuminen niin kallista. Toinen rouva kertoi epilepsia-sairaudestaan ja pysähdyimme juttelemaan pitkään terveydenhuollosta. Hänen iäkäs äitinsä asuu yksin Pohjan kunnan pienessä kylässä ja on menettänyt kontaktin ulkomaailmaan, kun kunta on vähentänyt taksilippuja. Onneksi naapurin nuori mies käy kaupassa ja auttaa tarvittaessa. Yhteisöllisyyttä löytyy pienistä kylistä, jos naapurista vain sattuu se savu nousemaan. Mutta kylät uhkaavat autioitua ja väki pakkaantuu kasvukeskuksiin. On hienoa, jos vanhus pystyy asumaan mahdollisimman pitkään omassa kodissaan, mutta käänne huonompaan voi tulla piankin  , jos kontaktit ulkomaailmaan ovat vain sen varassa, miten oman kodin ovi käy. Olisihan sosiaalinen piiri paljon laajempi, jos tämäkin pohjalainen vanha rouva saisi kaksi kertaa kuukaudess?;a a           jaa taksi  lla Pohjan keskustaan hoitamaan asioitaan ja käymään kaupassa. Aina meillä säästetään ihan väärässä paikassa!

 

Kirkkonummen torilla oli erilainen kokoomuskampanja. Nuoren ehdokkaan tukiryhmäläiset marssivat itsetehtyjen pahvimielenosoituskylttien kanssa läpi torialueen. Kylteissä oli ehdokkaan ajamia asioita. Tapa tehdä vaalityötä oli mielestäni outo oikeistopuolueen edustajalle, mutta kyseinen puoluehan nyt on alkanut vetää muutenkin outoa linjaa ilmoittautuessaan työväen puolueeksi.

Se, mistä minä en kyseisten nuorten kohdalla tykännyt, oli se röyhkeys, millä he minullekin tyrkyttivät ja suorastaan syliin heittivät oman ehdokkaansa vaaliesitteitä. Ja he jatkoivat tätä, vaikka vielä erikseen alleviivasin olevani itsekin ehdokkaana. Sen he kyllä alun alkaenkin huomasivat.

 

Kirkkonummelta koukkasin Vihdin SPR:n uusien tilojen avajaisiin. Siellä oli oikein lämmin tunnelma ja me kolme paikalla ollutta vihtiläistä kansanedustajaehdokasta saimme väriä keskusteluun, koska edustimme kaikki eri puolueita. Kolmannen sektorin vastuulle alkaa mennä liikaa kunnan perustehtäviin kuuluvia asioita. Tästähän tulee karrikoidusti sanoen se olo, että kolmas sektori välittää, kuntasektori ei.

 

Tänään sain viettää koko päivän perheeni kanssa. Onneksi lapset ovat voitolla vesirokosta ja pääsimme Vantaan Hakunilaan Laskiaisriehaan, jonka mahdollistivat Vantaan TUL:n seurojen tuki ry. Tapahtumassa oli iloinen tunnelma ja paljon lapsiperheitä. Onneksi sää suosi. Itse en mennyt pulkkamäkeen, mutta osallistuin lumipetankkiin ja huopatossun tarkkuusheittoon. Äh, kumpikaan ei ole oikein mun lajeja, mutta olen sitä mieltä, että ennakkoluulottomasti pitää aina kaikkea kokeilla. Ja hauskaa oli!

 

 

Työministeriö julkisti keskiviikkona Työvoima 2025-raporttinsa, jonka kertoma oli karua, mutta ei yllättävää - ainakaan minulle. Jo viime vaalien aikaan neljä vuotta sitten esitin moneen otteeseen, että nykytahdilla ei minun ikäpolveni jaksa eläkeikään asti, saati että motivoituisivat venymään joustavasti ja jäämään eläkkeelle sieltä toisesta päästä eli mahdollisesti 68-vuotiaana.

Jo pitkään Suomea on pyöritetty teemalla "ne joilla on töitä, nääntyvät yhä kiihtyvässä tahdissa ja toinen puolisko nääntyy toimettomana köyhyysloukussa". 

 

En kuitenkaan viitsi hurraa huutoihinkaan ryhtyä. En ole ainoa ennustajaeukko, minun kanssani on moni samaa mieltä. Työelämä uuvuttaa, pätkätyömalli lisää epävarmuutta ja massairtisanomiset luovat ahdistusta. Tässä kuviossa esimiestyön laatu korostuu. Tarjolla tuntuukin olevan runsaasti johtamistaidon kursseja ja esimiehen tunneälyn perään kysellään muun muassa tällä viikolla julkaistussa Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjassa.

Naisten lehdistä saa säännöllisin väliajoin lukea, kuinka oravanpyörästä irtaantunut työnarkomaani on vaihtanut rollsroycen ja korkokengät jeeppiin ja lande-elämään. "Elämäntapaintiaanit" alkavat lisääntyä. Oma mieheni teki oman hyppynsä pyörästä ja vaihtoi muutamaksi kuukaudeksi työstressin vaipparumbaan, kun jaoimme vanhempainvapaakauden tasa-arvoisesti puoliksi. Hän on ollut esimerkkinä työpaikkansa muillekin miehille: koti-isäkuukausiin on vaihtunut muillakin uraputkessa juoksu. 

Onhan miehelläni olemassa myös toinen vielä rohkeampi visio: vaimosta tehdään Inarin kunnanjohtaja ja hän alkaa eräoppaaksi. Onneksi siinä on minullakin kuitenkin sanani sanottavana ja ehkäpä muutamalla muullakin ihmisellä :)

 

Takaisin ministeriön raporttiin. Työssäviihtyminen on raportin mukaan siis romahtanut vuosituhannen vaihteessa. Vuosina 2000-2005 työhönsä tyytymättömien osuus kaksinkertaistui. Raportissa on arvioitu, että työelämässä on tapahtunut merkittävä laadullinen muutos huonompaan suuntaan. Totta hitossa on. Se johtopäätös on tehtävissä ilman tutkijan taustaakin. Mitenkähän on? Työläisen selkänahasta ne optiot otetaan. Työläisen kropassa se tuntuu, kun sairasloman sijaisia ei palkata. Työntekijä siitä kärsii, kun sama työmäärä tehdään pienemmällä porukalla. Työtyytyväisyydelle vastakkaisia ovat ihan taatusti sanat: tehokkuus, kustannustehokkuus, leikkaukset, säästöt.

 

Milloin laiva mahtaa kääntyä? Minä sanoin neljä vuotta sitten, ettei Suomi kestä tätä suuntausta. Yhä ollaan siihen suuntaan menossa. Suuntaan, missä inhimillisyys on vierasta. Tehokkuus on kunniassa. Leikkaukset ja säästöt purevat (työläisen selkänahkaa).

Eilen sateli kolmosen vaaliohjelmassa lupauksia: kymmentä hyvää luvattiin. Toimittajat tenttasivat lupausten perään. Tosiasia on kuitenkin, että niitä lupauksia pääsevät toteuttamaan vain hallitusohjelmasta vastaavat puolueet. Ja jo nyt "kaikki" sanovat, ettei nekään puolueet toteuta lupauksiaan. 

Minä lupaan edelleen tehdä rehellistä, kovaa työtä. Siihen tiedän kykeneväni. Minä nimittäin satun pitämään työnteosta. Ja hyvinvointi vaatii tekoja. 

 

 

Vaalinumerot on vahvistettu ja minua pääsee sitten äänestämään Uudenmaan vaalipiirissä numerolla 137. Pienen makustelun jälkeen numero tuntuu ihan mukavalta. Toivottavasti mahdollisimman monesta äänestäjästäkin. 

Eilen oli TUL-ystävien iltamat. Vähän erilainen vaalitilaisuus, missä me neljä TUL:oon kalleellaan olevaa ehdokasta mittelimme leikkimielisesti huopatossun heitossa ja pehmopetankissa. Oli itse asiassa kivaa kisailla ja kokea voiton huumaa parini Uotun kanssa (= Kari Uotila). Karia ja minua yhdistää TUL:n lisäksi myös maratonjuoksu. 

Toki meitä ehdokkaita tentattiin myös urheilu- ja liikuntaväen asioista. 

 

Viime viikollakin olin erilaisessa vaalitentissä. Lankilan päiväkodin Nuuskamuikkuset tenttasivat vihtiläisiä kansanedustajaehdokkaita. Etukäteen jännitti, miten pahoja kysymyksiä lapset kehittävätkään. Ja kyllä siinä joutuikin aivonystyrät koville, kun piti vastata planeettoja ja avaruutta koskeviin kysymyksiin.

Oli ihana huomata, etteivät ulkoiset puitteet ratkaise lasten viihtymistä ja päiväkodin ilmapiiriä. Parakkitiloissa toimiva päiväkoti oli vähän vilpoinen paikka kovan pakkaskelin takia, ja käyhän se ahdistavaksi, kun ulos ei pääse, eikä niissä parakeissa tosiaankaan ole liikuntasalia. Hienosti Nuuskamuikkuset jumppasivat itsestään jännityksen pois siinä parakkihuoneessa ennen kuin alkoivat meitä tentata.

Venymistä ja asennetta osoitti myös päiväkodin henkilökunta, joka ei missään välissä valittanut parakkiolojaan lainkaan. Kaikki näyttivät viihtyvän hyvin ja itsellekin tuli hyvä olo koko loppupäiväksi tästä päiväkotivierailusta. 

 

Lankilan päiväkoti saa syksyllä aloittaa uusissa hienoissa tiloissa. Mutta harmikseni saimme kuulla, ettei se uusikaan tila ole täydellinen! Nimittäin 120 lapsen tulevasta päiväkodista puuttuu kokonaan suurempi yhteinen tila, siis se liikuntasali tai juhlatila. Molempia lapset tarvitsevat. Mielestäni on välttämätöntä, että päiväkoti-ikäisillä on mahdollisuus sisäliikuntaan. Näissä Suomen vuodenaikojen vaihteluissa saattaa olla paljonkin erittäin huonosti ulkoliikuntaan ja ulkoiluun sopivia päiviä. Ja kuuluuhan lasten oppia käyttäytymään erilaisissa juhlatilanteissa ja suuremmissa ryhmätilanteissa, johon nyt siis uudessa valmistumassa olevassa Lankilan päiväkodissa ei ole mahdollisuutta.

Toivottavasti asia saadaan järjestykseen samaan pihapiiriin alustavasti suunnitteilla olevasta liikuntasalirakennuksesta.

 

 

 

Nyt on sen iloisemman tai ainakin osittain kevyemmän blogin aika. Harmittaa, kun en ole ennättänyt aikoihin kirjoittaa, vaikka monta kertaa päivässä tulee mieleen, mistä haluaisin kirjoittaa. 

Sitten kun minä olen insinööri, kehitän sellaisen laitteen, joka siirtää saneluni tekstiksi tänne sivuilleni. Tai ehkä sellainen kone jo onkin olemassa...

 

Sain siskoltani viime viikolla Miksi-aiheisen sähköpostin. Siinä lähdettiin siitä, että tässä hektisessä maailmassa olemme joskus liian kiireisiä, jotta pysähtyisimme ajattelemaan ihan peruskysymyksiä. Ja yksi elämän peruskysymyksistähän kuuluu: MIKSI?

 

Sähköposteissa liikkuu lukemattomia ketjukirjeitä, joista osa menee delete-nappulan kanssa suoraan nettiavaruuteen. Tässä siskoni Miksi-postissa oli kuitenkin sellaisia ihmettelyn aiheita, jotka laittoivat miettimään tai hymyilyttämään. Poimin tähän muutamia, enkä tällä kertaa kommentoi itse lainkaan, saatte kukin tykönänne makustella nämä miksi-jutut itse. Tai kehittää vaikka lisää.

 

MIKSI pizza toimitetaan nopeammin asiakkaalle kuin ambulanssi saapuu perille?

MIKSI luisteluhallin edessä on parkkipaikka liikuntavammaisille?

MIKSI ihmiset tilaavat tuplajuustohampurilaisen, suuren annoksen ranskalaisia ja cola lightin?

MIKSI täytyy käyttää käynnistä-valikkoa, kun haluaa sulkeaWindowsin?

MIKSI kissanruokaa ei ole hiiren makuisena?

MIKSI lentokoneita ei valmisteta mustien laatikoiden materiaalista?

Kun kerran lentäminen on niin varma tapa matkustaa, MIKSI tulohallin nimi on terminaali?

MIKSI painat kaukosäätimen nappuloita lujempaa, kun patterit ovat melkein tyhjät?

MIKSI laitoksilla ja paikoilla, jotka ovat 24 tuntia vuorokaudessa auki, on ylipäänsä lukot?

 

Minä olen kysellyt itseltäni, miksi lapset sairastavat vesirokon, kun kaikkea muuta vastaan rokotetaan? Siinä tuntee itsensä tosi voimattomaksi, kun 1-vuotiaamme raapii itseään, eikä saa nukutuksi, enkä äitinä voi kunnolla auttaa.

Ja vielä terveiset niille perheille, joilla on toimivat turvaverkostot. Muistakaa olla niistä kiitollisia ja kiittää turvaverkkonne läheisiä ihmisiä. Me olemme nyt muutaman päivän ajan mieheni kanssa järjestelleet lasten hoitoa ja hoitaneet työtehtäviä epäinhimillisiin aikoihin. 

Ilman tätä tekniikkaa, ei töiden tekeminen kotona outoihin ja epäinhimillisiin aikoihin olisi edes mahdollista...

 

 

Yllätykset ovat kivoja - pääsääntöisesti. Minut ja tukiryhmäni pääsi tänään yllättämään talvi.

Pakkanen oli sen verran kova, ettei vaalikampanjan avaus oikein mennyt nuottien mukaan.

Henkisesti on kuitenkin hyvä olo. Oma vaalikiertue on nyt virallisesti avattu, vaikka se supistuikin ajallisesti 1/3 osaan siitä, mitä piti. Vaikka en kohdannutkaan ihmisiä niin paljon kuin piti. Vaikka en päässytkään keskustelemaan vihtiläisten kanssa kuuman mehukupposen äärellä. 

Mutta aikaa ja tilaisuuksia on vielä. Kampanjahan on vasta alussa.

 

Lupaan tulla tyrkylle mehuineni ja punaisten tumppujen kanssa torille toistamiseen. Paremmalla onnella. Jospa silloin paikalla olisi myös torikauppiaita, muitakin ehdokkaita ja tietysti innokkaita kuntalaisia.

 

Kiitos Minna starttipotkusta, jota haettiin sieltä eduskuntatalon portailta kohti Nummelan toria ja seuraavien viikkojen maakuntakierrosta.

 

 

 

Lupaan kirjoittaa joinakin kertoina iloisia ja positiivisiakin asioita, mutta nyt on taas pakko julkisesti ihmetellä! Satuitteko katsomaan viime perjantaina A-zoom-ohjelman? Siinä oli nelilapsinen espoolainen perhe, jonka lapsista kolme oli sairaita. Liikuntavammaisia. Lapset olivat syntyneet terveinä ja harvinainen sairaus ilmeni vasta myöhemmin. Kuopus oli kuitenkin sairastunut jo varhain eli muutaman kuukauden ikäisenä vauvana. Perheen toiseksi nuorin oli täysin terve.

Perhe oli uskomattomassa väliinputoajan paikassa: lapset eivät kuulu kehitysvammahoitolain piiriin. Perhe tarvitsee kaikki mahdolliset apuvälineet, jotta perheen isoimmatkin lapset pääsevät, pystyvät liikkumaan ja suoriutumaan arkisista asioista kuten syömisestä. Lisäksi molempien vanhempien aika menee täysin lasten hoitamiseen, koska nämä kolme sairasta lasta tarvitsevat kaikissa toimissaan aikuisen apua. Äiti onkin kotona, perheen isä on yksityisyrittäjä.

Koska lapsia ei luokitella kehitysvammaisiksi, on kaupungin apu ollut tiukassa. Yhteiskunta on suorastaan levitellyt käsiään "ei voi mittään"-tyyliin. Ja mitä perhe oli tehnyt? Vanhemmat olivat löytäneet lastensuojelulaista ehkäisevän lastensuojelun puolelta sellaisen lakipykälän, johon turvautuen he voivat edes jotakin apua saada. Siis perhe on vapaaehtoisesti hakeutunut lastensuojelulain piiriin. Todella rohkea teko.

 

Mutta mitä tämä kertoo yhteiskunnastamme? Ohjelmaa oli itse asiassa vaikea katsoa, tuli niin paha olo. A-zoomiin oli kutsuttu omaishoidon asiantuntija sekä Espoon kaupungin perusturvajohtaja, joka myönsi, että hävettää, kun perhe on jätetty niin yksin ja nyt asia on otettava uuteen tarkasteluun.

Eihän tämä voi näin olla, että on päädyttävä karpomaisesti televisioon, ennen kuin alkaa apua saada. Entäs ne perheet, ihmiset, jotka eivät edes kykene tällaisiin yhteydenottoihin? Miten he saavat asiansa hoidetuksi? Niitähän meillä lieneekin valitettavan paljon Suomessa.

 

On minulla esimerkki ihan lähipiiristäkin. Läheisemme on sairastunut vakavasti ja uusi monen kuukauden hoitokierros alkoi viime syksynä. Vaikka läheistämme hoitavat käsittääkseni alan asiantuntijat ja lääkäreitäkin on oikein ryhmä, on läheisemme hoito mitä suurimmassa määrin ollut kotihoitoa, mitään apua saamattoman omaishoitajan vastuulla. Kunnes sitten tälle omaishoitajalle tuli mitta täyteen ja hän marssi lääkäreiden eteen ja sanoi, että näin vakavaa sairautta ei hoideta millään kirjekurssilla!

Johan alkoi apua tulla. Hoitoa muutettiin. Annettiin papereita ja kirjasia sairaudesta ja läheisen jaksamisesta silloin, kun se kaikista läheisin ihminen vakavasti sairastuu. Potilas itse ei jaksanut vaatia näitä asioita, läheinen jaksoi, kun omat voimat alkoivat jo hiipua. Entä ne sairastuneet, joilla ei ole omia voimia, eikä läheistä joka pitäisi puolia?

 

Suuntaus on mitä huolestuttavin, mielestäni jopa tuskastuttava. Miksi sairaan ja heikossa kunnossa sekä tilanteessa olevan ihmisen itse täytyy vaatia hänelle kuuluvia oikeuksiaan? Eikö terveydenhoitoon ja näissä mainitsemissani tapauksissa sairaudenhoitoon pitäisi automaattisesti kuulua ammatti-ihmisen taholta kokonaisvaltainen hoito, hoitoonohjaus, tiedon jakaminen, vaihtoehtojenkin selvittäminen silloin, kun tilanne sitä vaatii. 

Pitänee etsiä käsiin se kuuluisa kirja "Sairaan hyvä potilas", joka kuvastaa tätä suomalaisen terveydenhoidon tilaa tänä päivänä. 

 

 

Tänä viikonloppuna olen ulkoillut hurjasti. Ainakin kun verrataan moniin edeltäviin viikkoihin. Eilen alkoi "jalkatyö" eli kansan tapaaminen ja toivottavasti tulevien äänestäjien tapaaminen. Keravan kävelykadulla oltiin, meitä ehdokkaita oli useampi. Siinä sai samalla nauttia ulkoilmasta kolme tuntia, kun yritti saada ihmisiä pysähtymään kesken ostosreissun. 

Minä bongailin tietysti kaikkia lastenrattailla tai vaunuilla liikkuvia ja tarjouduin juttelemaan. Ilahduttavan paljon lapsia vanhempineen näkyi katukuvassa. Siitä tuli hyvä olo, koska ovathan lapset meidän tulevaisuutta. Ja minä koen erityisesti olevani tässä ehdokkuudessani parempaa tulevaisuutta ja Suomea rakentamassa.

 

Keskustelin monen nuoren äidin kanssa. On ihailtavaa, rohkeaa ja ihanaakin, että nuoret uskaltavat tehdä lapsia. Onhan suuntaus jo vuosia ollut se, että ensisynnyttäjän keski-ikä on noussut ja on tällä hetkellä jo 29 ikävuoden kieppeillä. Ketjuhan tahtoo mennä niin, että ensin opinnot, asunto ja mahdollisesti vakituinenkin työkin haltuun ennen kuin perhesuunnittelua uskaltaa tehdä. Omasta kokemuksesta tiedän, ettei naisella ole koskaan oikeaa aikaa tehdä lapsia. Esikoista odotin viime eduskuntavaalien aikaan. Vaalikuvatkin piti käydä uusimassa, kun ensimmäisessä otoksessa raskauspahoinvointi veti naisen liian kalpeaksi. Toinen raskaus ilmoitti tulostaan juuri, kun olin tullut valituksi nykyiseen työhöni. Mutta pärjätty on ja rohkaisen naisia tekemään päätöksensä itsenäisesti. Elämäntilanne harvoin on niin ihanteellinen, että la    psen olisi "oikea" aika tulla. Ja entäs jos sitten lasta ei alakaan kuulua. Elämä yllättää ja harvoin kulkee suunnitelmien mukaan.

 

Juttelin pitkään myös herttaisen vanhan rouvan kanssa, joka oli tehnyt työuransa terveydenhoitajana. Etupäässä vauvoja ja lapsia hoitaen, mutta erikokoisissa kunnissa ja erilaisissa tilanteissa työskennellessään oli ottanut vastuuta laajemminkin eri-ikäisistä kansalaisista. Hän piti ajatustani ikäihmisten neuvolasta erinomaisena. Hän oli kanssani samaa mieltä siitä, että vanhusten pitäisi kuulua jonkin säännöllisen seurannan piiriin. Rouva itse kulki rollaattorilla ja kykeni huolehtimaan itsenäisesti itsestään. Mutta hän tiedosti, että hänenkin korkeassa iässään käänne suuntaan tai toiseen voi tulla yhtäkkiä. 

 

Niin, siitä ulkoilusta, josta ihan alussa mainitsin. Tänään meidän perhe aloitti hiihtokauden, pienintä lukuunottamatta me muut korkkasimme ladut omalta osaltamme. Se oli samalla ensikosketus Vihdin latuverkostoon. Maasto on sopivan vaihtelevaa ja laduilla riitti tilaa edetä luistelutyylillä.

 

 

 

Puudutin tämän päivän peffaani Efekon ja Sosiaali- ja Terveysministeriön "Terveyserot hyvinvointipolitiikan haasteena"-seminaarissa.

Ai, että niin moni asia oli mannaa korvilleni! Tiedättehän sen tunteen, kun voi koko ajan nyökyttää ja olla puhujan kanssa samaa mieltä. Siitähän saa vahvistusta omille ajatuksilleen ja asenteilleen. Väliin olo oli kuin olisi omassa vaalitilaisuudessa ollut, kun päivän aikana monesta eri suusta toistuivat sanat: "ennakoiva, ennalta ehkäisevä työ, varhainen puuttuminen". Siis juuri ne tärkeät sanat, jotka haluaisin tekojen tasolle tässä meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme. Joka siis ei kauaa ole hyvinvointiyhteiskunta tällä nykymenolla.

 

Sekin tuntui hyvältä (siis siinä "mitä minä olen sanonut"-mielessä), kun päivän asiantuntijoista useampikin toi esille neuvolatoiminnan kehittämisen tai kouluterveydenhoidon rapakunnon. Sanottiinpa lehteriltä sekin ääneen, että kuinka on mahdollista, että asepalvelukseen saapuvassa nuorten miesten erässä voi olla niin paljon sairauksia tai tauteja, joita ei ole havaittu neuvola - ja kouluterveydenhoidon verkostossa, jonka läpi nämä nuoret miehet (ja onhan siellä joukossa naisiakin) kuitenkin ovat vuosien aikana menneet.

Niinpä. Nythän niitä seurauksia aletaan raskaalla kädellä maksella, kun on säästetty ja leikattu, pihistetty ja poistettu juuri sieltä väärästä päästä eli ennaltaehkäisevältä puolelta, varhaisen puuttumisen mahdollisuuksista.

 

Miten sekin on mahdollista, että salin täydeltä ministeriön johtajia, eri valtion hallinnon asiantuntijoita, yliopistojen tutkijoita, Stakesin ihmisiä ja järjestöjen alustajia puhuivat kuin yhdestä suusta siitä, kuinka terveyserot eri väestöryhmissä ovat jyrkästi kasvaneet johtuen sosioekonomisista syistä. Eivätkä päättäjät ole reagoineet asiaan.

Suomennettuna: on selvästi todennettavissa, että korkeasti koulutetut, ylemmät toimihenkilöt ja hyvätuloiset ovat huomattavasti terveempiä, toimintakykyisempiä ja elävät vuosia pitempään kuin pienituloiset. Koska tuloerot ovat jyrkästi maassamme kasvaneet, samanaikaisesti väestömme on myös "huonontunut" eli meillä on väestöryhmä, joka ei ole köyhtynyt vain taloudellisessa mielessä, vaan on menettänyt myös terveyttään ja kohtaa kuoleman varhaisemmin.

 

Osan näistä terveys- ja toimintakykyeroista aiheuttavat liikunnan puute ja epäterveellinen ravitsemus. Elintapoja ei kuitenkaan voida pitää pelkästään ihmisen vapaan valinnan tuloksena. Yhteiskunta ja päättäjät vaikuttavat myös elintapoihin. Onhan valintakysymys, mihin yhteiskunta panostaa, mihin rahoja ohjataan.

 

Onhan tämä kehitys niin väärin! Ajatelkaa nyt sitäkin pientä vauvaa, joka syntymästään saakka ohjautuu tälle huonompiosaisten puolelle. Jos neuvolajärjestelmä ei toimi, lapsi syrjäytyy jo varhain. Koulun joukkoruokailussa lapsi varmimmin saa terveellistä ja oikean suuntaista ravintoa, mutta entä kotona sitten. Entä liikunta? Muut harrastukset? Kotoa opitaan epäterveelliset elintavat, mahdollisesti tupakointi, alkoholi.

 

Oikeasti. Meidän on saatava toimiva ketju neuvolasta koulumaailman ja opiskelujen läpi työterveyshuollon kautta vanhainkotiin ja saattaa näin kaikki suomalaiset terveemmän elämän puolelle. Kuten ministeri Hyssälä seminaarin avauksessaan sanoi: Hyvä terveys kuuluu kaikille!