Ruuhkavuodet ovat nimensä mukaisesti ruuhkaiset. Arki tuntuu soljuvan päivästä toiseen, viikosta viikkoon ja kuukausittain eteenpäin kalenterista tarkistamalla, missä mihinkin aikaan kuuluu olla. Kiivastahtisen työrupeaman jälkeen sitä aina lupaa itselleen "parantaa tapansa". Milloin mitenkin: ottamalla enemmän aikaa itselle ja kuntoilla iltaisin, eikä jatkaa työpäivää kotona läppärin ääressä. Organisoimalla jatkossa työpäivänsä paremmin, ettei synny palaverista toiseen juoksemista. Jättämällä kalenteriin säännöllisesti yksi työpäivä ns. toimistopäiväksi, mihin ei suostu ottamaan yhtään palaveria. Rauhoittamalla oman mielensä ja itsensä, ettei kiire näkyisi ulospäin. Pysähtymällä ihmettelemään arjen pieniä iloja ja luonnon ihanuuksia. Ja ennen kaikkea keskittymällä kohtaamaan kulloisenkin ihmisen siinä tässä nimenomaisessa hetkessä. 

Kun iltamenot luottamustoimissa vievät useampana peräkkäisenä iltana aikaa perheeltä ja erityisesti lapsilta heidän hereilläoloaikaansa, päättää sitä vastavuoroisesti tehdä lasten kanssa seuraavina iltoina tai viikonloppuna "kaikkea kivaa". Meidän perheessä se kaikkea kivaa tarkoittaa ihan normaaleja kodin askareita, kuten leipomista, siivoilua, pihatöitä ja tietysti ulkoilua ja liikkumista. Hyvät aikeet sivistää itseään ja lapsiaan tutustumalla lähikulttuuriin tai historiallisiin nähtävyyksiin sen sijaan tahtovat toistuvasti jäädä hyviksi aikeiksi. Kun ruuhkaisten päivien ja viikkojen jälkeen tulee se astetta helpompi parin kolmen päivän jakso, ei enää jaksakaan ajatella taas jotain "uutta". Rauhoittuminen kodin askareisiin onkin sitä parasta vastapainoa työn ja luottamustoimien täyttämälle elämälle, jossa täytyy koko ajan "skarpata".

 

Kun viime syksynä kesäloman jälkeen palasin töihin, lupasin syksyn kunnallisvaalien jälkeen ottaa itselleni projektin, jossa olisi jotain pelkästään minulle itselle. Projektin, joka toisi minulle työkaluja jaksamiseen tätä kiivastahtista arkea. Päätin aloittaa hyvissä ajoin treenaamisen elämäni toista maratoonia varten. Silloin suunnittelin noin 11 kuukauden "treeniputkea" arjen yhtenä osana ja syksyistä vuoden 2010 maratonia esimerkiksi Berliinissä. Eihän se mene aina niin kuin itse suunnittelee. Yllättäen jalkavaivoja alkoi ilmaantua ja iskiashermo ärtyä. Juoksuun tuli pakollinen viiden kuuden viikon tauko, jonka aikana tutkittiin, tutkittiin lisää ja levättiin jalkavaivoja unholaan. 

Onneksi tuli hyväluminen talvi ja jo joulukuussa pääsi hiihtämään, Se on sopii hyvin maratontreenaamiseksi talviliukkaana aikana. No, hyvävauhtiseen hiihtotreeniinkin pääsi syntymään lähes kuuden viikon tauko helmi-maaliskuussa, kun keuhkoputken tulehdus pakotti jättämään kaiken rasittamisen pois. 

Kovin on ontuvaa tämä suunnitelmani toteuttaminen. Katsottavaksi siis jää, miten kevät & kesä edistää treenaamista. Ja juoksenko jossain päin maailmaa / Eurooppaa sen elämäni toisen maratonin.

Toimittaja Mari Mäkinen haastatteli minua Juoksija-lehteen, jonka uusimmassa numerossa (3/2010) on minusta henkilöjuttu sivulta 72 alkaen otsikolla "Juoksu on luova tila".

 

 

Vaalirahakohujen jälkeen suomalainen politiikka on näyttäytynyt vähemmän "terveessä" valossa. Suomalaisten usko poliitikkojen puhtauteen ja rehellisyyteen on ollut vaakalaudalla. Ylipäätään äänestäjäkunnassa on säännöllisesti vallalla sitä käsitystä, että kansanedustaja unohtaa äänestäjänsä, kun tulee valituksi Arkiadianmäelle, ja alkaa ajaa vain omaa etuaan (mitä se sitten ikinä onkaan).

 

Kokoomuslaisen kansanedustajan Marja Tiuran viime päivien julkinen mylläkkä loikkausaikeista keskustaan on säälittävä tapaus tähän samaan politiikan uskottavuuden ketjuun. Tai paremminkin poliitikkojen uskottavuuden ketjuun. Inhimillisesti on erittäin ymmärrettävää, että Tiura havitteli ministerisalkkua, koska hän oli tullut uudelleen valituksi eduskuntaan 17 000 äänellä. Hän oli Pirkanmaan äänikuningattaria. Noin laajalla kannatuksella pitäisi aueta paikka korkeammaltakin vallan paikalta kuin rivikansanedustaja on. Tiura ei kuitenkaan satu kuulumaan kokoomuksen "sisäpiiriin" tai "ytimeen". Ilmeisesti Tiura on liikaa omaan pesään pelaaja, eikä joukkuepeluri, joten ovet vallan ylimille paikoille ei kokoomusriveissä ole auenneet, eivätkä aukea tulevaisuudessakaan.

 

Hallitusneuvottelujen edetessä Tiuralle valkeni, ettei oma puolue kokoomus ota häntä ministeriehdokkaiden listalle. Tiuran vaalikampanjaa runsaasti rahoittanut keskustaa lähellä oleva firma oli Tiuralle se turvasatama, johon oli helppo ottaa yhteyttä - tässäkin asiassa: Jospa ministerin paikka avautuisi loikkaamalla keskustaan. Tämä toiminta on edelleen inhimillisesti ottaen ymmärrettävää. Kukapa ei suhteitaan käyttäisi asiassa kuin asiassa. 

 

Jos Marja oli aloitteellinen asiassa, miksi hän kuitenkin valehtelee? Mitä hän saa aikaan puhumalla toista totuutta? Kun on suustaan valheen päästänyt, on todella vaikeaa saada enää uskottavuuttaan takaisin. Erityisesti, kun tämä ei ole Tiuran kohulistan ensimmäinen tapaus, vaan taitaa olla jo kolmas, vai monesko lienee. Tapaus Tiura lienee mennyttä.

 

Politiikkaan niin kuin kaikkeen elämään pätee totuudessa pysyminen, totta puhuminen ja rehellisyys. Miten paljon helpompaa Marjallakin olisi nyt pääsiäistä viettää, kun olisi alun alkaenkin puhunut totta?