Joulupukki osasi meillekin, vaikka vanhemmalla lapsellamme oli vielä lauantaina kova huoli, siitä että on kaksi päivää aikaa sataa lunta. Syynä huoleen olivat tietysti joulupukin kulkuvälineet: miten se pororeki pääsisi pihaan, kun ei lunta ollut. Kun yhdessä pohdimme asiaa ja päättelimme pukin käyttävän helikopteria ja autoa, niin ei enää tarvinnut poikammekaan jännittää valkoisen joulun perään.

 

Ensi vuonna annamme puolet jouluruuistamme perheeseen, jossa niihin ei ole mahdollisuutta. Sen verran runsaalta näyttää taas joulupöytämme, ettemme niistä ole pyhien jälkeenkään syömällä eroon päässeet. Lumettomuudesta huolimatta pyhitämme joulupäivän ja tapanin perheen voimin ulkoilemiseen, pelailemiseen, lukemiseen, TV:n katseluun ja kiireettömään yhdessä oloon.

 

Kerran joulu, aina joulu.

 

 

Meillä kuusi on suomalainen.  Se olisi myös omasta metsästä, jos se metsä vain olisi noin 500 kilometriä lähempänä. Isälläni on tapana katsoa sopiva kuusi metsässä jo kesällä valmiiksi. Sieltä se on sitten helppo hakea, vaikka lunta olisi metrin hanki ja oksatkin notkuisivat lumen painosta. No, sitä pelkoa ei pariin jouluun ole ollut.

Muovi - tai tuontikuusi ei meidän jouluun istu. Neulaset saavat rauhassa varista, jos niikseen tulee. Imuroidaan sitten useammin. Ja saahan kuusen ulos vaikka heti pyhien päätteeksi, jos siitä jotain kiusaa tulee. Nyt se kuitenkin koristaa olohuonettamme ja tuo jouluiloa omalla olemuksellaan.

 

O Tannenbaum, o Tannenbaum.

 

 

Takkatulen loimussa

silmäluomen poimussa

jotain kiiltävää.

Surua on suvussa

ei auta tonttu puvussa

kun alkaa itkettää.

Onneksi on oikeaa

halkopinon valkeaa

se viluistakin lämmittää.

Ajatusten aamussa

uutta on jo tulossa

elämästä selvitään.

Kaikella on aikansa

asioilla paikkansa

myrskyissähän vahvistuu.

Ilolla myös osansa

ystävillä arvonsa

ikäväkin vielä haihtuu.

 

Muistot kantaa, elämä antaa.

 

 

Muistatko lapsuuden joulujännitystä? Meillä sitä voi elää lasten mukana. 4,5-vuotias poikamme on jo parin viime päivän ajan jännittänyt aattoaamun tuloa. Iltaisin ei meinaa uni tulla silmään, nukkumatti on selvästi joululomalla. Lapsen jouluun ei tarvita paljon. Yhteisiä joulun valmisteluhetkiä, koristeiden laittamista ja joululaulujen laulamista. Isälle poikamme opetti tunnetun joululaulun sanoin: Tiedätkö isi, että joulumaa löytyy sydämestä, niin läheltä, sun ei tarvitse ottaa askeltakaan.

 

Lapsen mieli, joulumieli.

 

 

Nosta kättä, nosta jalkaa, joulujumppa alkaa.

Koti kuntoon laitetaan, kun joka raajaa liikutetaan.

Mattopöly leimahtaa, piiska kättä liikuttaa.

Imurilla tahdistetaan villakoiratanssia, hauiksilla pyöritetään joulupullakranssia.

Tarpeellista venytystä, pakollista kurotusta, korkeimmatkin pölypallot saaliiksi katon rajasta.

Kyykkyyn ylös, kyykkyyn ylös, on seinäpesun lopputulos.

Naamalihaksia ei unohtaa saa, hymyä korviin siis vaan.

 

Asenne auttaa. Aina.

 

 

Muutaman kerran viikossa piipahdan kurkkaamassa blogeja. Tänään siirryin yhden blogistin sivuilta hänen vinkistään toiseen blogimaailmaan, josta avautuikin oikea blogikommenttien viidakko. Kirjoittajan (joka on kansanedustaja) blogin jälkeen oli vilkasta keskustelua, pitkiä, pitkiä kommentteja. Samat henkilöt jatkoivat kommenttejaan yhä uudestaan eli vuoropuheluahan siitä syntyi. Tällaisia vastaavia kommenttipätkiä oli useampana päivänä. Miten ihmiset ehtivätkään uppoutua tällä tavalla blogimaailmaan? 

Ei muuten tarvi kuin taas siirtyä jonkun kommentoijan omaan blogiin, niin hässäkkä on valmis! Siinähän sitten huomaat iltahetken vierähtäneen yön puolelle...

 

Oli sitä elämää ennen internetiäkin.

 

 

Urheilutoimittajat näyttivät Ferrarin paikan. Vuoden urheilijaksi äänestettiin keihäsmies Tero Pitkämäki, "jäämies" Kimi jätettiin pronssille. Mitenkähän lienee, jos lehtien ja nettisivujen palstamillimetrejä laskettaisiin, kumpi menisi edelle; formulakisojen uutisointi vai keihäsmiesten kisat? Voisi vuoden urheilikisa mennä pinta-alalaskukaavalla toisin päin. Jotenkin vain tuntuu, että mediassa tilaa saavat rahalajit. Edelleenkin naisurheilijoiden esilläolo on miehiä vähäisempää. Onneksi Virpi Kuitunen kuitenkin kiilasi kakkoseksi tässä vuoden odotetuimmassa äänestyksessä.

 

Hiihtäen irtoava hiki haisee aidolle.

 

 

Muumiessu, valkoinen myssy, jauhoiset kädet ja taikinainen suu. Keittiössä hetken aikaa hävityksen kauhistus, mutta jälkeä syntyy. Joululaulut raikaa ja taikina vääntyy kauniiksi viineripulliksi usealle pellille. Ainakin yhtä hienoa munien rikkomisen ja taikinan kaulimisen kanssa ovat maistamispalat taikinasta. Ja ilo siitä, että näitä herkkuja saa syödä vähän myös ennen joulua.

 

Joulumieli syntyy pienistä arkisista asioista.

 

 

Kolmas adventtisunnuntai. Viikon päästä olohuoneessamme on varmaan jo joulukuusikin. Joulu tulee joka vuosi samalla tavalla. Hiljaa hiipimällä, kovasti kiirehtimällä. Meidän joulumme on nyt monella tapaa erilainen. Toivottavasti joulu saa silti sijan sydämissämme. Lapset auttavat onneksi siinä asiassa. Omalla ilollaan.  

 

Kalenterini on tänään tabula rasa.

 

 

"Moon kuullu, jotta kannattaa pistää kartemummaa pellille ja pelti kuumaa uunii. Sitte vaan kasteloo villasukan tolulla ja viskaa se sohovan alle, nii joha o samantien joulutunnelma valamis. Haisoo iha pullalta ja pirttiki puhtaalta. Ei tarvi kuurata lattiaa polovet ruvella eikä paistaa julumaa pullataikinaa aamukolomee."

Moni tarjoaa joulun kiireisiin ja touhuihin ohjeita, miten välttää pahin stressi ja kyetä nauttimaan joulun valmisteluista. Toinen iltapäivälehdistä on koonnut vinkkejä, kuinka säästää rahaa ja selvitä joulusta edullisemmin. Martat antavat käytännön ohjeita joulusiivouksiin ja jouluruokien tekemiseen. Yksi naisten lehti on tehnyt kalenterimaiseen muistilistamuotoon jouluvalmistelujen aikataulun. Kukin ottakoon näistä ohjeista itselleen sopivimmat käyttöön.

 

Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan.

 

 

Välillä ei tiedä, itkeäkö vai nauraa iltapäivälehtien lööpeille. Taas eletään ilmeisen uutisköyhää aikaa, kun sama naisihminen on jo toista viikkoa lööppikuningatar. Ilmeisesti me suomalaiset sitten olemme tätä kansaa, joka ostaa lehden, kun siitä voi keltaisen etusivumainoksen mukaan lukea, mihin suuntaan poskilihakset tänään menevät. 

 

Hymyileminen ei maksa mitään.

 

 

Edesmennyt mummoni viljeli sananparsia, sanontoja, loruja ja letkautuksia. Niitä minä nyt huomaan toistavani omille lapsilleni. Erityisen hanakasti niihin tarttuu 4,5-vuotiaamme. Perinteen siirtäminen näin on lähes huomaamatonta. Toivon kyllä, että kasvaessaan molemmat lapseni olisivat verbaalikkoja, joilla on värikäs sana hallussa. Yleisesti ottaenhan kieli on köyhtynyt. Sen tämä tekniikka ja "sähköinen" maailma saanee aikaan. 

 

Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

 

 

Pysähdyin tänään katsomaan kakkoselta Maria Maria-ohjelmaa, josta pari päivää sitten luin lopettamispäätöksen. Kanavapäällikkö on laittanut ohjelmalle ruksit päälle, eikä tätä viihteellistä puheohjelmaa enää ensi vuonna nähdä, koska se ei ole tavoittanut kohdeyleisöksi kaavailtuja kolmi- ja nelikymppisiä naisia. Pysähtymiseni ohjelman äärelle venähti lopulta niin, että katsoin jakson loppuun. Siis aivan loistava tämä juontaja Maria! Eivätkä illan vieraatkaan säihkymättä jääneet. Miksi minäkään - kohderyhmään kuuluva en ole ohjelmaa aiemmin katsonut?

Ylen ohjelmatarjontaakin siis määrittävät katsojaluvut. Vain korkeat luvut kelpaavat. Ohjelma poistetaan, jos sitä katsotaan liian vähän. Siis mitä? Eikö yleläisiin periaatteisiin kuulu tarjota jokaiselle jotakin? Muut kanavat sitten perustavat ohjelmistonsa pelkkiin katsojalukuihin.

 

Ole kaukaa viisas.

 

 

"Hetki lyö, viime hetki lyö..."

"Yhdestoista hetki" on raamatullista alkuperää ja tarkoittaa "ihmiskunnan tuokiota ennen ajan täyttymystä". Onneksi meillä on yhdestoista hetki. Yhdennellätoista hetkellä meillä on toivoa saattaa kesken oleva asia loppuun. Silloin ennättää vielä toimia. Yhdestoista hetki mahdollistaa monia asioita: projektit saadaan loppuun niin töissä kuin kotonakin. 

Viime viikolla järjestettiin eri puolilla Suomea eurolla elokuviin kampanja, jossa pääosassa olivat ilmastonmuutosta ja muita ympäristöongelmia käsittelevät elokuvat. Tapahtuma totteli nimeä "Yhdestoista hetki" amerikkalaisen Leonardo di Caprion tähdittämän leffan nimen mukaisesti.

Onneksi meillä on hetkemme. Pienet ja suuret. Onnelliset ja surulliset. Iloiset ja ikävät. Elämä koostuu hetkistä.

 

Carpe diem. Tartu hetkeen.

 

 

Joulun väri on punainen. Tonttulakki, joulupukin takki, punaiset omenat, kuusenpallot pyöreät.

Joulun väri on punainen. Nenä Petterin, paperi paketin, joulusukan ja tähtikukan.

Joulun tuoksu on vihreä. Kuusi havuinen, oksa mistelin, minttuliköörin ja marmorikarkin.

Joulun väri on ruskea. Tutun piparin, puurokanelin, glögirusinan ja luumutusinan.

Joulun väri on valkoinen. Puku enkelin, hanki kantavin, tulen loimu ja partapoimu.

 

Väreillä on väliä.

 

 

 

Anna minun oppia joka päivä jotain uutta ja katsoa maailmaa avoimin silmin, kuulevin korvin ja ymmärtävällä sydämellä. Anna minulle riittävää taitoa ja kärsivällisyyttä kasvattaa lapsistani hyväkäytöksisiä ja elämän kolhuissa pärjääviä ihmisiä. Anna minulle oikeaa asennetta sukkuloida erilaisten ihmisten parissa niin työ- kuin vapaa-ajallakin. Anna minulle, mistä jakaa muille - iloa, ystävällisyyttä, huomioonottamista - eihän se minulta ole pois. 

Anna minulle aikaa oikeisiin asioihin.

 

Anna on muunnos heprealaisesta nimestä Hannah, joka tarkoittaa ”armo” tai ”armahdettu”. 

 

 

Viimeistään joulukortteja kirjoittaessa tulee päivitettyä vuoden saldo muuttaneista, lähteneistä ja eronneista. Olen mielestäni ollut fiksu ja laittanut osoitekirjaan nimet musteella ja osoitteet lyijykynällä, jotta kirja säilyisi siistimpänä, kun osoitteen tietää kuitenkin vaihtuvan muutamilla kansien sisässä olevilla. Ei tämäkään vedenpitävä konsti ole: aakkoshakemisto meni sekaisin tänäkin vuonna, kun loppupäässä kirjaa sukunimellään ollut vaihtoi sukunimensä ja siirtyi sen seurauksena alkupäähän.

Osoitekirjaa selatessa ja joulukortteja kirjoittaessa on kiva käydä kuluneita kuukausia läpi ja miettiä, onko vuoden varrella tullut uusia tuttavuuksia, joille lähettää kortti kiitokseksi yhteisistä hetkistä ja muistoksi & muistutukseksi meistä. Jokaisen nimen ja osoitteen kohdalla tulee samalla vietettyä hetki  jos toinenkin ja muisteltua lämmöllä korttien saajia. Sen vuoksi korttien kirjoittaminen onkin seremonia, jossa on seurana herkkuja ja hyvää musiikkia.

Osoitekirjastani löytyy myös niitä, joita muistaa ja joista kuulee vain juuri joulutervehdyksen verran. Erityisen ilahduttavaa on saada jokavuotiset joulutervehdykset ulkomaisilta ystäviltä. Siinä kortissa sanotaan muutakin kuin Merry Christmas tai Frohe Weihnachten.

 

Ei ole perinteisen joulutervehdyksen voittanutta.

 

 

Löysin body pumpin reilut viisi vuotta sitten. Kuntosalikortit tahtoivat aina "kuivua kokoon", kun ei kerta kaikkiaan se apaattinen toistojen teko huippuunsa kehitetyissä laitteissa kiinnostanut. Lihaskunnon ylläpitäminen on kuitenkin tärkeää. Ihanteellisinta oli pumpata parina arkiaamuna ennen töihin menoa, silloin kun asuimme Turussa, missä aamutunnit olivat mahdollisia. 

Täällä Vihdissa aloitin pumpit lokakuun lopussa 1,5 vuoden totaalitauon jälkeen. Ah, sitä ensimmäisen kerran jälkeistä lihaskipua! Nautinnollistahan se oli. Keho heräsi pitkästä horroksesta, kun se sai yhtäkkiä kuusikymmentäminuuttisen ärsykeryöpyn. Nyt käyn kerran viikossa pumpissa. Se riittää - tai sen on riitettävä. Muina iltoina voi sitten kotona jumpata lapset eri liikkeissä painoina. Jumppaamisesta lapsemme tykkäävät - eilen sitä tehtiin räpmusiikin tahdissa.

 

Ihmisellä on yli 600 tahdonalaista lihasta. Käytätkö sinä niitä kaikkia?

 

 

Itsenäisyyspäivä. Suomen synttärit nyt 90. kertaa. Minulle itsenäisyys merkitsee vapautta. Vapautta olla oma itsensä. Vapautta sanoa mielipiteensä. Oikeutta kotiin, työhön, turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Niitähän sen pitäisi merkitä meille kaikille suomalaisille. Mutta toisin taitaa olla...

Itsenäisyyspäivän kuuluisi aina olla hyvin sinivalkoinen. Luminen kaamoksen sinellä väritetty juhlapäivä. Toisin on tänäkin vuonna. Mutta ei vihreäksi taas palautunut maa, eikä rankka vesisadekaan saa minulta ja perheeltä pois rauhallista yhdessäolon päivää. Juhlimme perheen kesken kiireettömästi. Tästä päivästä minulla on aina alkanut selkeästi joulun odotus.

 

Ja illalla klo 18 sytytämme ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää.

 

 

Joulun juoma on ehdottomasti glögi. Ihaninta se on tietysti nauttia kylmän pakkaspäivän päälle hyöryävän kuumana kauniista lasista :)

Nyt on erityisesti sellainen glögimäinen päivä. Lunta on matala kaunis nietos, lämpötila pakkasen puolella, luonto valkoinen ja päivän vire kaamosmainen, kun vuoden pimeimpiä päiviä elellään.

Illalla istumme takkatulen loimussa ja nautimme lasilliset glögiä, ilman terästyksiä se maistuu koko perheelle. Lapset tykkäävät glögin jouluisesta tuoksusta! 

 

Ota vastaan glögin lämmin henkäys.

 

 

Tähän kiireiseen sähköiseen maailmaan tarvitaan enemmän tarinoita. Viime torstaina Vihdin perhepäivähoidon joulujuhla toteutettiin tonttupolkuna ulkona metsässä. Lyhdyin valaistu reitti kulki metsässä rastilta toiselle ja tarina johdatteli meitä kulkijoita etsimään tontun kanssa joulua. 

Olimme kuin taikametsässä. Joillakin rasteilla lauloimme joululauluja. Lasten into laulaa ja leikkiä on hellyttävää ja pysäyttävää.

 

Kaiken kruunasi mukaan saatu pieni joulupussukka, jossa oli syötävää. Kotona siitä sitten mussutettiin ja se meni täydestä iltapalasta. Tarinan voimalla.

 

Meillä jokaisella on oma tarinamme. Oletko pysähtynyt kuuntelemaan?

 

 

Nollakeli piirun verran pakkaseen päin. Yhä tihenevä rännän ja lumen sekainen pyry. Varhaisilta, mutta täysi pimeys. Puut täynnä kaunista tykkylunta. Auton alla vaaralliseksi muodostuva tie. Liukasta, auraamatonta, lumisohjoa. Kohtalaisen navakka tuuli. Täydellistä tarkkuutta vaativa ajokeli. Mutta niin ihana luonto. Ennemmin tätä kuin rankkaa vesisadetta tai kaiken täyttävää ärsyttävää tihkua.

 

Minä haluan jo lunta. Minä kaipaan talvea. Lapsetkin sitä toivovat. 

 

Tulkoon valkeus.

 

 

Juuri tähän joulukuun ensimmäiseen sunnuntaihin sopi kuin hattu lumiukon päähän Röllin Sydän

 -elokuvan kutsuvierasensi-ilta. Kaksivuotiaammekin jaksoi hievahtamatta istua koko leffan eli tunnin ja kaksikymmentäminuuttisen ajan, kun suomalaisten suosituimmaksi satuhahmoksi valittu Rölli-peikko seikkailee ensimmäistä kertaa animaatioelokuvassa.

Elokuvassa Rölli etsii yhdessä Milli Menninkäisen ja muiden röllimetsän asukkaiden kanssa ymmärryksen sydäntä. 

 

Ymmärryksen sydäntä toivoisin meille kaikille.

 

 

Ensimmäisessä luukussa on aina taikaa. Kalenteri on niin koskematon. Miten kauniin kalenterikuvan voikaan rikkoa avaamalla luukkuja? Ei se ole enää sama kalenteri, vaikka painaakin luukut uudelleen kurkistamisen jälkeen kiinni.

Lapsille ensimmäinen on ikimuistettava luukku: tästä se joulun iloinen odotus taas alkaa. Itselläkin on jännittynyt olo, kun seuraa, miten lapset suhtautuvat äidin täyttämän joulukalenterin ensimmäiseen yllätykseen.

 

Meillä on kolmenlaisia kalentereita: kestävää kehitystä edustava joulutonttu, jolla on 24 taskua (niihin tulevat ne äidin yllätykset molemmille lapsille aina samaan taskuun); perinteinen luukkukalenteri sekä raaputettava kuvakalenteriarpa.

 

Ensimmäinen on neitseellistä.