Maailma on täynnä sellaista logiikkaa, jota ei pieni mieli tahdo ymmärtää. Suomessakin sitä ihmeteltävää riittää. Yksi tällainen on jokasyksyinen taistelu veikkausvoittovaroista. Taas niin sanotun jakosuhdelain mukaiset edunsaajat eli liikunta-, kulttuuri- ja nuorisotyö olivat uhattuina muutaman viikon ajan, kun hallitus esitti aiemmin syksyllä budjettikehyksessä veikkausvoittovarojen käyttämistä lainanhoito- ja kiinteistökuluihin.

Entistä enemmän asia otti päähän, kun vasta pari vuotta sitten saatiin rauha siltä, etteivät kirjastorahat nakerra suomalaisen liikunnan, kulttuurin ja nuorisotyön rahoja. Töitä tehtiin taas suorastaan hartiavoimin. Veikkauksen edunsaajat vaikuttivat yhtenä rintamana asiaan. Ja viime viikolla sitten saimme kuulla, että hallitus korjaa esitystään veikkausvoittovarojen jaosta ensi vuodelle. Tehty esitys tarkoittaa euroina 10,1 miljoonaa lisää vuodelle 2008. Siitä liikuntajärjestöt ja huippu-urheilu saavat oman osansa. Nyt tietoon saatetun esityksen mukaisesti Suomen liikunta-, kulttuuri- ja nuorisotyötä voidaan turvallisin mielin suunnitella, kehittää ja toteuttaa koko vaalikauden ajan. Hallitus varmistaa päätöksellään, että veikkausvoittovarat käytetään juuri siihen, mihin ne lain mukaisesti on tarkoitettukin. 

 

Olisihan tämä nyt todella uutta, jos tosiaankin näin toteutuu, ettei tulevina syksyinä tarvitse käyttää aikaa ja energiaa lailla säädetyn asian toteuttamiseen. 

 

Asia on merkityksellinen erityisesti laajalle liikunnan kentälle. Liikunta on kansantaloudellisesti merkittävä harrastus. Sen kansanterveydellinen, kasvatuksellinen ja yhteiskunnallinen merkitys tunnustetaan tämän päivän Suomessa. Liikunta koetaan terveyttä edistäväksi ja työkykyä ylläpitäväksi. Liikunta ennaltaehkäisee lukuisia sairauksia ja niin sanottuja kansantauteja. Tähän kaikkeen löytyy todistettavaa tutkimustietoa.

 

Miksi päättäjien on sitten niin vaikea turvata suomalaisen liikuntajärjestelmän työtä? Varsin hyvin on tiedossa, että liikuntaan sijoitettu euro tulee moninkertaisena takaisin terveysmenojen säästöissä. Juhlapuheissa ja monissa papereille kirjoitetuissa tavoitteissa tähdätään poikkihallinnolliseen työhön jopa rahanjakoa myöten. Mutta siihen se sitten jääkin - puheisiin ja papereihin - käytäntöön ei ole vielä siirtynyt esimerkiksi se, että sosiaali- ja terveyspuolelta voitaisiin rahoittaa tätä ennaltaehkäisevää kansanterveystyötä eli liikunnallisen elämäntavan omaksumista yhdessä oikeiden ravintotottumusten kanssa. Koska koululiikunta on mitätöntä ja arkiliikunta vähentynyt radikaalisti, tarvitaan erityisiä ohjelmia tai kampanjoita neuvolasta vanhainkotiin. Vaikka kampanjointi on hyvä kohdistaa liikkumattomiin tai liian vähän liikkuviin lapsiin ja nuoriin, tosiasia on kuitenkin se, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa liikuntaa. Päivittäisellä liikunnalla ikäihminenkin ylläpitää omaa toimintakykyään    . 

 

Viime viikolla ruskolaisen urheiluseuran edustaja kirjoitti Turun Tienoon yleisöosastolla osuvasti esimerkin siitä, miten urheiluseura rahoittaa kunnan taloutta! Urheiluseura saa kunnalta perusavustusta 2500 euroa vuodessa, mutta maksaa vastaavasti kunnalle salivuokria 6000 euron edestä vuodessa. Rahaa siirretään siis edestakaisin ja päälle seura vielä tukee kuntaa. Eikö kuntalaisten hyvinvoinnin kannalta olisi kaikille parempi, että urheiluseura saisi verovaroin rakennetut liikuntatilat ilmaiseksi käyttöönsä ja liikuttaisi eri-ikäisiä kuntalaisia edullisesti niissä tiloissa? Viime kädessähän kotitaloudet ovat näitä salivuokrien maksajia.

 

Ennenkuin menee ihan saarnan puolelle, on syytä sulkea kone ja pujahtaa vällyjen alle nauttimaan tärkeästä vuorokauteen kuuluvasta asiasta eli levosta ja unesta.

 

 

Media pullistelee elämäntapamuutosohjelmia ja - juttuja. Keskeinen sanoma niissä tuntuu olevan, että muutos on tahtoasia. Niin se toki on. Mutta entä kun asian kääntääkin toisinpäin? 

Omaan elämääni on aina kuulunut monipuolinen liikunta, kohtuullisen terveelliset ruokailutavat ja yleisesti terveet elämäntavat. Nyt on hiukan toisin. Lapset, nykyinen työ, muutto vieraalle paikkakunnalle ja työmatkaliikenne vaikuttavat tällä hetkellä ajankäyttööni niin, etten aina tunnu hallitsevan omaa vuorokauttani. Tiedän, tiedän. Tämä kaikki kuuluu niihin kuuluisiin ruuhkavuosiin. Mutta ei ole helppo hyväksyä sitä tosiasiaa, että ensimmäinen, mistä tässä elämäntilanteessa on luovuttava, on oma aika. Käytännössä tämä luopuminen tarkoittaa luopumista raikkaassa ulkoilmassa tehdyistä juoksulenkeistä, jumppasaleilla hikoilluista tunneista, kehoa sopivasti rasittavasta liikunnasta ja hyvää oloa tuovasta tunteesta päättyneen fyysisen rasituksen jälkeen. Tilalle on tullut epämääräinen tunkkainen ja väsynyt olo, ajoittainen pääkipu, liian usein päätään nostava niska- ja hartiaseudun särky ja (terveelle liikkuvalle ihmiselle) ennenkuulumaton ristiselän alueen rasitus. Tuntuu, että kunto rapistuu! Ja rapistuu     han se tai on jo rapistunut. 

 

Kesäkuussa TUL:n liittokokouksen illanvietossa ideoimme Sari Virta-maratonprojektia yhdessä tamperelaisen täyskaimani kanssa. Valitettavasti taitaa käydä niin, että minä juoksen elämäni toisen täysmaratonin joskus myöhemmässä vaiheessa kuin vuonna 2008. Miten lie Tampereen Sarin ensimmäisen maratonsuunnittelun laita?

Ajan löytyminen omalle liikunnalle on vain järjestely- ja tahtokysymys. En kuitenkaan suostu lähtemään lenkille aamuviideltä, jos olen painanut pääni tyynyyn vasta klo 23.30. Armahdan usein itseäni myös iltakahdeksan jälkeen, kun lapset ovat yöunilla. Jos siinä vaiheessa singahdan lenkille, teen kotitöitä sitten puoleen yöhön. Miehenkin on päästävä vuorollaan liikkumaan. Jos lapsiansa näkee aamulla hereillä vajaan tunnin, ei ole edes vaihtoehtona lähteä omille teilleen heti kun kotiudutaan töistä ja hoidosta. 

 

Harrastamme nyt siis kotitöitä, lasten ohjelmien katselua, ulkoilua ja ennen kaikkea kotona olemista, joka viikon arkipäivän tunneissa laskettuna on aika pientä. Yritän ottaa kaiken irti arjen hyötyliikunnasta ja pääsenhän minä sentään lenkille ja jumppaan, mutta alkeellisen vähän ja säännöllisen epäsäännöllisesti. Mutta lapsethan kasvavat ja oma aika lisääntyy? Vai meneekö sekään enää niin, kun tuntuu, että isompien lasten vanhemmilla aika menee harrastuksiin kuskaamisessa?

 

 

Jotkut päivät vain ovat harmaita, ihan konkreettisestikin. Tämä oli sellainen päivä. Ensinnäkin perheellisenä pienten lasten äitinä ei ole kivaa, kun useampi viikonloppu putkeen menee töissä. Fiilikset lähteä töihin ja tien päälle heti aamutuimaan eivät olleet parhaat mahdolliset. Turvallisuuden takia oli auton sumutakavalo laitettava päälle, niin sumuista, harmaata ja märkää oli luonnon olotila. Väsytti ja motivaatiokaan ei ollut korkein mahdollinen, mutta tämähän on puhtaasti ammatinvalintakysymys. Joten en valita siitä sen enempää.

Sen sijaan töistä kotiin ajaessa käytin tilaisuutta hyväkseni ja soitin parille ystävälleni - kuulumisia pitkästä aikaa. Kun sitten saavuin kotipihalle oli takki aika tyhjä! Ilo kuulla ystävien voinnista ja elämänmenosta oli vaihtunut totaaliseen lamaannukseen. Mitä meille on tapahtumassa? Jo kolmas erotieto saman viikon aikana ja kaksi niistä samassa puhelussa.

Kyllä minä olen varsin hyvin perillä siitä tilastotiedosta, että joka toinen avioliitto päättyy eroon. Mutta nyt kun se alkaa konkretisoitua omassa ystävä- ja lähipiirissä ja vielä rytinällä, tulee tyhjä ja outo olo itsellekin. Jotakin mystistä on vielä siinä, että juuri tämä viikko on magneetin lailla vetänyt minua soittamaan ystäville tai toisin päin. Mitä sitä sanotaankaan marras-sanan alkuperästä - kuolemaa... Avioerokin on eräänlainen kuolema. Ystävieni puolesta tuntuu pahalta. Ei oikein tunnu olevan mitään viisasta sanottavaa pahassa aviokriisissä elävälle ystävälle. On latteaa lopettaa puhelua sanoihin "koita jaksaa". Me, jotka olemme itse yliopistossa lukeneet ja opettaneet toisille koulussa psykologiaa; me jotka uskomme jotain tietävän ihmiselämän suhdekiemuroistakin; me joilla pitäisi olla omaan elämään työkaluja havaita asioita ajoissa, tunnistaa merkkejä...Meidän ei luulisi kompastuvan puhumattomuuteen, asioiden sisällä pitämiseen. Meidän ei luulisi sokeutuvan ruuhkavuosien kiireisiin ja pääs      tävän lapsia parisuhteen väliin. Jotain vaarallista on tässä elämänmenossa. Vauhti on liian kovaa. Työelämä uuvuttaa, harrastuksetkin aiheuttavat ristiriitoja ja paineita. Milloin me nautimme elämästä ja pysähdymme tarpeeksi? 

Tämän harmaan päivän positiivisuus löytyy ystävyyden mittaamattomasta arvosta: kuukausien, jopa vuoden hiljaiselon jälkeen, voi puhelimessa hyvin vaivattomasti siirtyä kipeidenkin asioiden käsittelyyn. Ei tulisi mieleenkään puhua säästä. Kun ystävä kysyy, mitä kuuluu, sitä aidosti ja rehellisesti vastaa, mitä kuuluu. Ei edes harkitse sanovansa "kiitos ihan hyvää".

 

PS. Päivän teki mystiseksi illalla avatusta sähköpostista löytynyt viesti nuoruuden ystävältä, johon yhteys on katkennut lähes kymmeneksi vuodeksi. Se oli iloinen yllätys ja luettavat kuulumisetkin olivat elämänmyönteisiä!